#12832 - 21.9.2014 (arvosana: -76)

Olen vasta viistoista ja silti minusta tuntuu, että olen valovuosia muiden edellä. Puhun aivan eri kieltä heidän kanssaan, kirjaimellisesti. Nauran luokkani pojille (ja kyllä tytöillekin) kun he ovat niin järjettömän lapsellisia. Ulkonäkö ja raha ovat ainoita asioita jotka merkitsevät heille mitään. Minä ajattelen, ihan todella ajattelen, ja tajuan päivä päivältä paremmin, kuinka turhia nuo ihmiset on maailmankaikkeuden olemassaolon kannalta. Kukaan heistä ei tiedä, mitä on olla erilainen. Heille on niin helppoa olla osa massaa, tavallisia. Minä vihaan tavallisuutta ja samaan aikaan kaipaan sitä ihan suunnattomasti. Se olisi helppoa mutta helppous ei ole koskaan ollut minulle vaihtoehto.

Haluaisin olla taiteilija, kirjailija, mut sitten alan miettiä, millaiseen maailmaan luovuttaisin kaikki ajatukseni. Kaltaisiani ihmisiä on niin vähän! Ja kaikki heistä ovat omien ennakkoluulojensa kahlitsemia; he luulevat ettei 15-vuotias voi tuntea ja ajatella yhtä syvästi kuin 50-vuotias. He luulevat, että olen aivan samanlainen kuin kaikki muutkin - luokallani, koulussani, koko kaupungissa.

Minua piinaa epätietoisuus siitä, miten pitäisi elää, jotta saisi tuon valtavan ihmislauman hyväksynnän. Kannattaisiko minun ylipäänsä vajota niin alas, että tavoittelisin ihailua ihmisiltä, jotka ovat niin kaukana ja saavuttamattomissa ajatusmaailman kannalta? Vai pitäisikö minun eristäytyä norsunluutorniin kymmenentuhannen kirjan kanssa ja urakan loputtua vetää itseni hirteen? Tai vetää itseni hirteen jo nyt?

On niin paljon ihmisiä, joita ihailen. Ihmisiä, joita muut eivät ymmärrä katsoa maailmaa sillä tavalla kuin minä katson. Vaikka se on vaikeaa, koetan nähdä kaikessa ja kaikissa jotain kaunista. Jotain hyvää, jotain arvokasta, joka voisi pelastaa juuri tuon ihmisen tästä tasapäisyyden suosta. Kuten eräs hyvä, upea ystäväni kirjoitti - "massa koostuu yksilöistä, ja yksilöillä on toivoa."

Kiitos, että jaksoit lukea tämän pitkän vuodatuksen. Ehkä tunnistit itsesi.