#5732 - 5.5.2011 (arvosana: -66)

Voi meitä, mihin olemme joutuneet.
Kuljemme vailla päämäärää, yksin tai yhdessä, useimmat kuitenkin siinä harhaluulossa että jossain tuolla kaukana on jotain sellaista, mitä ei tänään, ei huomenna eikä välttämättä tänä vuonnakaan saavuta, mutta silti se saa joka aamu nousemaan sängynpohjalta ikuiseen turhuuden kiertokulkuun.

Mietin monesti millaista olisi olla tarpeeksi pelkuri, kunnianhimoton ja tyhmä. Lakkaisin olemasta järjestäytyneen yhteiskunnan sisällä toimiva sätkynukke, minua heiluttavien narujen katketessa nukke valahtaa elottomana rankona maahan, vapaana tekemään mitä tahansa mutta tosiasiassa kykenemättömänä toteuttamaan edes kaikista vähäpätöisimpiä vinksahtaneista ajatuksistaan tai unelmistaan.

Ihmiset, jotka puheissaan lainaavat suuria ajattelijoita, harvemmin itse ajattelevat yhtään mitään. Äskeinen oli lainaus, lukijat tehkööt siitä omat johtopäätöksensä. Olen tuiki tavallinen työssäkäyvä ihminen, minulla on ihana tyttöystävä, rakastava perhe ja ystäviä. Minulla on länsimaisella mittapuulla katsottuna asiat hyvin. Enää puuttuu asuntolaina ja omat lapset, mutta niistä en juurikaan haaveile... haluaisin vain sytyttää maailman tuleen ja palaa sen mukana. Siitä minä salaa haaveilen nukkumaan käydessäni, vähän kuin lukisin sairasta iltasatua itselleni. Tähän liittyy vahva tunne itsestäni kiittämättömänä paskana, sillä olenhan sentään hyvinvointivaltion mallikansalainen.

Palataan taas lopuksi alkuun ja ympyrä sulkeutuu. Elämän tarkoitusta on turha etsiä, sillä sitä ei ole. Me vain olemme täällä kunnes lakkaamme olemasta, ja me lakkaamme olemasta kun meidät unohdetaan. En voi olla ajattelematta, että mitä pikemmin, sen parempi. Meille itsellemme.