13358 - 30.6.2015 (arvosana: 50)

Ilmeisesti minua ei ole luotu rakastettavaksi tai sitten rakastajaksi. Sydän senverran pirstaleina jälleen kerran, että tätäkin tekstiä hankala kirjoittaa kun ei mistään saa otetta.

Avataampa tilannetta vähän niin ymmärrätte kokonaiskuvan:
Muutama vuosi sitten aika tuore, noin vuoden kestänyt seurustelusuhde päättyi siihen, että minua petettiin. Se sattui aikalailla ja pitkään olin allapäin. Se tuli todella puskista ja aikaisemmin elin vähän siinä uskossa että pettäminen olisi melkoisen harvinaista. Itse olen sen sorttinen, että kun johonkin ryhdyn tosissani niin siinä sitten pysyn täysillä enkä heitä kirvestä kaivoon pikku vastoinkäymisestä tai mielenjohteesta. Pettämiselle ei juurikaan syytä löytynyt, lähinnä ilmeisesti kyseisen naisen kusipäisyys ja halu leikitellä ihmisten tunteilla. Tuon tapauksen jälkeen päätin kyllä, että itse en KOSKAAN tee mitään vastaavaa toiselle. Niin paljon se sattui. Oli miten oli, siitä jotekuten pääsin takaisin tolpilleni. Kyseisen episodin jälkeen sitten päätin että perkele, uutta matoa koukkuun ja päätä pystyyn. Aikaa kului ja muutama säätö tai on/off tapailusuhde tuon jälkeen sitten meni vituiksi, johtuen siitä että tapailun kohteet löysivät kiintoisammat miehet itselleen ja ne klassiset "Olisit täydellinen kumppani oikeesti ihan totta bla bla ollaanko vaa kavereita jatkossa???" Jo tuossa vaiheessa pelkäsin että jääkö tästä nyt jokin luottamuspula, sitoutumiskammo tai muu sekavapäisyys päähän.

Nyt sitten talvella tapasin ikäiseni naisen jonka kanssa synkkasi tosi hyvin ja tunne oli molemminpuoleinen ainakin jos sanoihin ja tekoihin on uskominen. Molempien työkiireistä johtuen tavattiin aina kun ehdittiin, joskus viikko erossa ja toisinaan toinen majaili toisen luona vaikka muutaman päivän putkeen ja hauskaa oli. Kai sen olisi voinut jo seurusteluksi laskea kun molemmat jakoi huolensa ja ilonsa ja elämä oli ihanaa. Katsoimme maailmaa aikalailla samasta vinkkelistä, huumorintaju oli samalla aaltopituudella ja ihan jopa lempparikarkit olivat samoja. Toki eroavaisuuksiakin oli ja pitääkin olla, mutta tultiin toimeen kuin paita ja peppu. Kenenkään muun kanssa en ole samanlaista kokenut, niitä pieniä hetkiä kaipaa kun toinen sanoo juuri sen mitä itsekin ajattelit sanoa ja niin edelleen. Hän näki minusta puolen jota ei edes läheisimmät ystäväni tiedä, hän kuuli asioita joita en ole kenellekään muulle kertonut ja ennen kaikkea luottoni koko juttuun oli vedenpitävä. Kuitenkin, jokin aikaa sitten tuo tapaamani nainen oli alkanut mietiskellä asioita ja tuumasi, että ei tiedä olisiko meillä yhteistä tulevaisuutta muutaman naurettavan syyn takia. Nuokin syyt olisivat olleet voitettavissa pienellä vaivannäöllä ja asioiden järjestelyllä. Jälleen kerran samat jutut "Olet täydellinen ja tämä ei johdu sinusta bla bla mitäs jos oltaiski vaan kavereita jatkossa?" Sanoin sitten sanottavani ja miltä minusta tuntuu, pohdittiin vähän asioita yhdessä ja lähdin takaisin kotiin, tyhjään ja kolkkoon kaksiooni. Itkin kotimatkan, itkin koko illan ja seuraavan päivän. Itken todella harvoin, en edes hautajaisissa eli se kertoo vähän paljonko hänestä välitin.

Olen asenteeltani optimisti viimeiseen saakka, mutta nyt mieleni on musta ja pessimistinen. Pelottaa. Nimittäin se pelottaa, että kuinka ihmeessä voin enää koskaan luottaa kehenkään täydellisesti, olla täysin sellainen kuin olen ja välittää jostakusta enemmän kuin itsestäni jos lopputulos näyttää aina olevan se sama. Kuinka tai kuka takoisi sydämeni ehjäksi? Haluaisin kyllä jakaa elämäni jonkun rakastamani ihmisen kanssa, mutta tunteet on sellaisia juttuja että niitä ei niin vain järjellä hallita. Eli mitä jos en kykenekään enää rakastamaan ja sitoutumaan täysillä ja jään ilman kumppania tähän maailmaan? Elämä muuten kyllä on JÄRJELLÄ ajateltuna kunnossa vaan rakkaus ei katso järkeä näköjään. Olen perusterve, en ole yksin vaan ystäviä löytyy, töitä on, taloudellinen tilanne ihan okei ja koulut käyty. Ei pitäisi olla allapäin kun näinkin hyvin menee elämässä, mutta siltikin sitä haluaisi jonkun ystäviäkin rakkaamman rinnallensa kulkemaan läpi hyvät ja huonot ajat. Siltikin vaan tuntuu siltä, että kaikki ympärillä pariutuu, muilla nämä jutut toimii täydellisesti ja minut sitten saa heittää takaisin kirpputorin jäteastiaan.

Vittuilkaa, antakaa miinusääntä tai naurakaa, aivan sama. Saa toki siitäkin kertoa jos on itse kokenut vastaavaa ja miten siitä selvisi?