13559 - 18.11.2015 (arvosana: -8)

Ei vittu todellakaan tunnu hyvältä olla heteromies muiden heteromiesten ja -naisten seurassa jossa muille seurustelu yms on ihan arkipäivää ja ite on ihan täysin kokematon. Ei minkäänlaista henkistä tai fyysistä kontaktia, jos jotain nopeita halauksia ei lasketa. Kun pitää olla niin helvetin ujo ja arka, enkä osaa niitä kääntää vahvuuksiksi. Tunteistakin on ihan mahdoton avautua, kun koko viikon asioita vaan kelaa päässä ja tuntuu pahalta, niin sitten kun viikonloppusin näkee kavereita, niin fiilis paranee ja se kaikki paska jää siksi aikaa taka-alalle. Kun jätkät yrittää kysellä mun tunteista, en pysty vastaamaan mitään koska ei vaan tunnu luonnolliselta avautua miespuoliselle kaverille.
Kun olen johonkin naiseen ihastunut, en osaa enkä uskalla antaa mitään merkkejä kiinnostuksestani. Ainoa asia on että esim töissä kun koitan vältellä yhtä näistä ihastuksista, jossain vaiheessa menen kuitenkin hänen näköpiiriinsä jotta edes huomaisi että oon olemassa, vaikka ei katsetta vaihdettais eikä sanaakaan puhuttais. Ja kaikki toistaa tätä samaa vitun juttua "ei se oo niin vaikeeta ottaa kontaktia, meet vaan puhumaan". No kyllä se vaan on niin saatanan vaikeeta, kun pelkään kaiken maailman väärinymmärryksiä ja epäonnistumisia viimeseen asti.
Jos multa kysytään että huolestuttaako joku asia, suollan jotain ihan merkityksetöntä paskaa maailman yleisestä tilasta enkä puhu ollenkaan siitä miltä tuntuu. Edes mitkään Pariisin terrori-iskut ei kauheasti tuntuneet missään, kun on jo valmiiksi paha olo ihan muiden asioiden takia. Tulispa joku muija vaan halaamaan ja kysymään että onks kaikki hyvin niin nää vuosia patoutuneet tunteet vois purkautua pois.