13906 - 10.11.2016 (arvosana: -42)

En kestä todellisuutta.

Oon niin ruma. Näytän mieheltä. Kukaan ei voi nähdä mua naisena. En tiiä mitä tekisin, helpot konstit ei auta. Ei auta meikki, vaatteet, hiustenlaitot ym. perusjutut. Hankin e-pillerit, koska aattelin, että ehkä ne muuttais mun ulkonäköö naisellisemmaks, no ei oo kyl tapahtunut mitään, ehkä mahdollisesti iho pehmentynyt, mutta se saattaa olla kuvittelua.

Ei tässä muuten mitään, mut pakko olla yksin koko loppuelämä ja muut vaan saa kokee ystävyyttä ja rakkautta omina itsenään, kun ne saa näyttää omalta sukupuoleltaan (paitsi jotkut transihmiset, joille sympatiat).

Masentaa tämmönen, itkettää ja on niin hirveetä, kun tää asia on koko ajan mukana joka hetkessä ja joka paikassa, pakoon ei pääse. Tää on niiku joku suru-uutinen kerrottais joka päivä uudestaan, koska en oo tottunut tähän vuosien saatossa, vaan tuntuu jopa vaan pahemmalta, tai no vielä pahempaa oli sillon, kun mietin itsaria. Mutta haluan elää. Järkyttää vaan, kun ei voi koskaan saada sellaisia asioita, jotka joidenkin mielestä on elämässä se pointti, eli esimerkiksi rakkautta.

Ei auta mikään, en voi muuttua iloiseksi, koska kun katson peiliin, niin ilo katoaa ja saatan ruveta vaan itkemään.

Mielialalääkkeisiin en enää koske, koske lihoin palluraksi ja olin ehkä jopa tätä rumempi (tai kauniimpi, jos ajattelee, että rumat naamanpiirteet peittyivät pulleuteen), ja eihän se ulkonäkö lääkkeillä parane.

En vaan tiedä mitä tehdä, koska tää asia muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan. Kun erehdyn ajattelemaan, että nyt hyväksyn tän, ni sit katon peiliin, järkytyn niin kamalasti, että kaikki alkaa taas alusta. En totu ikinä siihen, että naamani näyttää niin oudolta ja väärältä. Ällöttää, että kun muut katsoo mua, niin ne näkee saman mitä mä nään peilistä. Ja en tunnu pääsevän tästä ikinä eroon, tää palaa aina takaisin ja pilaa kaikki elämäni päivät. En vaan tiedä mitä tekisin sellasta, mikä oikeasti auttais. En voi muuttaa mun ulkonäköö, pitää vaan hyväksyä se, ettei saa asioita, joita saisin, jos en olisi näin ruma, eli sen että joku voisi rakastaa minua omana itsenäni. Pitää hyväksyä se, että sain huonot kortit enkä saa toista elämää, vaan tää on se ainoa ja tästä pitäis kaikki "ilo" irti ottaa, vaikkei saakaan sitä samaa mitä muut.

Vali vali... oli pakko avautua, koska tää on niin ahdistavaa. Tänään oon itkuni itkeny, joten en tällä hetkellä ole surullinen, ei oo energiaa joka sekunti pillittää, ja meen kohta nukkumaan ja nään sitten varmasti unta, jossa saan olla normaalin näköinen ja ongelmat on jossain ihan muussa kuin omassa kehossa. Olkoon se vaikka painajaista, niin se voittaa tämän.

Sitä "ei ihmekään että olet yksin, kun olet noin negatiivinen" -kommenttia odotellessa.

Yksinäinen ällötys